1600-luvulla tapahtui melkein aution Hiidenmaan luoteisnurkassa, pappilan perheessä, kolmiodraama, joka päättyi kahden ihmisen teloitukseen Tallinnassa. Kolmiodraaman kaikki jäsenet olivat ulkomaalaisia: yksi suomalainen, yksi riikinruotsalainen ja yksi vironsaksalainen. Tästä aiheesta Aino Kallas, suomalais-virolainen nainen, oli kirjoittanut romaaninsa ”Reigin pappi”. Kirjassa on hyvin vähän viittauksia ulkomaalaisuuteen. Hän näki arkistoaineiston suurena rakkaudentarinana: Lempelius on mustasukkaisuuden kynsissä riutuva suomalainen, Kempe täydellisen rakastajan ruotsalainen ruumillistuma. Catharina on Kallaksen elämänkohtalonsa tavoin puolison ja yhdyskunnan kynsiin vankeutunut vaimo.
Minä, virolais-suomalainen mies, kävin läpi koko Kallaksen käytettävissä olevan lähdeaineiston. Työ näiden 1600-luvun ihmisvarjojen kanssa aiheutti minussa suuren muutoksen: ihminen kuin tavoittamaton mysteeri, ihminen kuin käsittämätön, valkoinen taideteos.
Arkistoaineisto ei nivunnut yhteen. Ei millään. Tai sitten vain keinotekoisesti. Ja yhtenä elokuisena päivänä, arkistossa: mitä tapahtuu, jos käsitetään, että todistajat puikkelehtivat kuulustelijoita valtaosissa todistajanlausuntoja. Mielessäni loksahti koko aineisto yhdeksi mahdolliseksi punaiseksi langaksi.
Mutta. Edelleen me emme voi tietää. Me nähdään vain varjoja siitä mitä ihminen kaikkea on.
***
Vastarannan kieli on yhtä hankala kuin ihmisten elämä. Kaikki he osaavat monia kieliä, eivätkä puhu yhtään kieltä oikeaoppisesti. Kaikki käyttävät omia murresanoja kaikilta alueilta jossa ovat asuneet ja rakentavat lausesyntaksia sen kielen tavoin jossa he ovat saaneet koulutodistuksensa.
Vastarannassa on hyvin muutama, alleviivattu viittaus Kallaksen ”Reigin pappiin”. Myös romaanin tavoin hylkeet esittävät leitmotiivin roolia, niin ihmisten mielessä kuin luonnon äänissä. Myös Vastarannan Lempelius käy tuomiotaan Jobin seurassa niin kuin Kallaksenkin. Myös Vastarannan Kempe ojentaa Catharinalle olutkipon, mutta Catharina ei vasta Kempelle ”minä en ymmärrä sinua” (niin kuin Kallaksen hauras Catharina) vaan ”minä ymmärrän sinut ja ymmärrän mikä on mielessäsi”. Läpi oopperan koko keuhkomäärällä hengittävä ja kuiskiva kuoro käyttää tekstinpalasia Kallaksen runoista. Mutta Kallasta on teoksessa edelleen vähän.
”Vastarannan” kaikki mittasuhdesuorat kokoontuvat häviämispisteeseen, jonka hetkellä liiviläinen itkijatyttö suorittaa Catharinalle itkunpuhdistuksen riitin. Hänkin on ulkomaalainen, niin kuin he kaikki, hänkin on vieraalla maalla ja vieraalla rannalla, meri erottamassa heidän menneisyyttä ja nykypäivää.
Parisataa vuotta myöhemmin, ei ole näillä rannoilla enää ruotsalaisia, eikä edes liiviläisiä heidän omilla rannoilla.