Tarinaa ympyröivä tila on avara ja rikkinäinen, siellä-täällä torppia, notkolla ja vinossa; kiemuraisia teitä, rantoja, puiden käytäviä. Kyliä tiivistyneinä metsien keskelle, ruokokatot sammaleen alle painautuneina – ja suuremman osan vuodesta ovat tiet niin huonossa kunnossa, että niiden päällä kulkeminen on vaikeampaa kuin metsän läpi. Talojen ympärillä hiljaisuus, vähän ihmisiä. Aika-ajoin kulkee emäntä ovesta tai toisesta, nostaa hameensa ja ulostaa suoraan ikkunoiden alle. Nälkäiset koirat harhailevat pihoissa, ryhmä kanoja edessä, kaikkialla likaa.
Kyliä ovat tänne kiilanneet meri: lakea, syvä ja armoton – ja metsä: tiheä, syvä ja armollinen. Kahden ääripään rajalla juoksee ranta – kivinen, terävä, pistävä; niin kuin pistävät täällä kaikki kasvitkin – ranta, jonka kiviet huuhtelevat aalloista taajuuksia kuin helmiä. Niemenkärkeen päin muuttuu ranta hiekkarannaksi, – hiekaksi, joka puiden päälle lennellen siirtyy rannaksi yhä enemmän sisämaahan. Kõpun niemestä keskipäivään päin seisoo ilmakehä paikallaan, kurlutus kuuluu vain mailien takaa, – niemestä keskiyöhön päin pitävät juhliaan hylkeet. Taivaanrannalla kapeana kaistaleena Näckmansgrundin kohina.
Meri äänehtii heleästi läpi koko kesän – Luidjan seudulla selvemmin, Reigin luona leikkaavat puut meren korkeat äänet ja päästävät kyliin vain huminan. Syysmyrskyjen jälkeen humina kaventuu pieniksi säröiksi: ensin kaislikon sihinä – sitten ensilumi – lumi kuivuu – ja kuivunut lumi pirstaloituu palasiksi: – ketjun lopussa natisee jää. Talvimyrskyt käynnistyvät ja päättyvät yhtä äkillisesti, jää järkkyy ja hieroo neliökilometrien kokoisia laattojaan vastakkain, hylkeet laattojen päällä. Keväällä nämä kaikki sulavat rauhanomaisesti irti, vedet vapautuvat, linnut parveilevat apajissa ja häipyvät, ja jättävät jälkeensä vain joutsenien hiljaisuuden.
Metsä meren vastassa ei ole ei korkea eikä matala. Taaempana, saaren sisäosissa aukenee kenttiä, jotka mäntyjen piilosta sinkoavat ääniä ilmaan, ja tuulen nopeudesta ja luonteesta riippuu, minkälaisia muotoja äänet ottavat. Kuulaimpina iltoina haukkuvat pukit pilvien alla, jos on hiljaista, kuuluu kaulushaikara Laukan soilta asti, ja helisee pitkin Linnuntietä – ja jos on vähemmän hiljaista, korvaa tämän laskevan auringon ääni: kimeä, tuskinkuuluva vihinä. Ja pimeyden saapuessa ovat äänet ja tila yhtä.
Kylät eivät lisää maininnanarvoista – kukko tai kana, koira tai kissa, tulen rätinä, humalaisten melu, laulu, itkeminen, huutaminen, ilakointi, voihkiminen, nauru. Ihmisten äänet ovat kovempia kuin joutsenien, mutta niiden yhtenäisyys on paljon kaoottisempi kuin ensimmäisillä.
On vuosi 1627.
***
Ruotsalaiset ja virolaiset pysyttelevät toisistaan erillään. Ruotsalaiset elävät hieman paremmin kuin toiset – loppujen lopuksi he ovat vapaita talonpoikia, vaikka kaukaisuuksissa asuva hallitseja asettaa itsenäisyyden alinomaa kyseenalaiseksi – aika pian tulee se ruotsalaisille paljon maksamaan. Itsensä mielestä he ovat ehkä jonkun verran loisteliaimpia kuin he, joita myöhemmin kutsutaan virolaisiksi – virolaisiksi kiitos sen kielen, jota he ruotsalaisille käsittämättömästi jokeltavat.
Kuitenkin enemmistö ruotsalaisista ymmärtää myös tätä kieltä, ainakin jonkun verran. Yhteydenpito tapahtuu kapakan- kähminnän- ja merenhädän tasolla, tavat ja uskomukset ovat sulautumassa, mutta ne eivät ole muuttuneet yhteeenkuuluvuudeksi, ja se jokeltelevasti puhuva kansa ei yhdy mitenkään ruotsalaisiin, jotka kiivaasti eivät anna vieraan veren tulla joukkoon. Ihmisillä puuttuvat kaikenlaiset ominaisuudet, joiden avulla voisi Euroopasta tihkuvaa informaatiota käsitellä. Sen sijaan hallitsevat vanhat uskomukset, ruotsalaisilla hieman maallisemmat kuin virolaisilla, kristinuskon asema on täällä joka tapauksessa kehno. Maailmankatsomus – ruotsalaisten tänne 12.vuosisadalla tuoma kieli, joka täällä päinvastoin kun toisella puolella merta on jämähtänyt kehittymiskyvyttömäksi, mieli ja musiikki, jotka korukuvioin vääntävät muuallakuultua, kirjonta, joka paisuttelee näkemäänsä – virolaisilla linnut, enteet, puujumalat, itkut ja tyhjentävät riitit ilman syytäkin. Niin kuin Karjalassa – suomensukuisten joukossa ovat laillisia niin maallinen avioliitto kuin avioero kuin moniavioisuus, ei pappia eikä paimenta joka heitä taltuttaisi. Sen takia tänne pappi lähetetäänkin, epätavallisen kovaotteisilla valtuuksilla, mutta hänen työ on melko turhanpäiväistä aina herätysliikkeiden saapumiseen asti, ja siihen kuluu vielä aikaa. Tässä välissä loikkaavat kaikki säännönrikkojat ilman mitään vaivaa jonnekin muualle. Eikä kukaan heitä tavallisesti etsikään, ei ole ketään, joka vaivautuisi tällaista vaatimaan.
Perheenjäsenet tapaavat harvoin, miehet ovat koko ajan merellä. Kirkossa ei käydä, lähiseudulla ei ole sellaista. Monia hautajaisia ei pidetä, koska taivaanranta ei luovuta ruumiita, – taivaanranta luovuttaa henkiä, jotka käyvät eläinten hahmoissa vanhoja tuttavia katsomassa, tai äänelehtivät muuten rajakivien takaa. Tilanteet ovat tehneet ihmiset toisistaan riippuvaisiksi, mutta heidän luonteensa eivät tunnusta sitä, ja suuremman osan ajasta ovat kaikki kaiken suhteen epäluuloisia.
***
Näin perustetaan Reigiin seurakunta. Rannanläheiselle katajakentälle rakennetaan puukirkko ja sille hieno ruokokatto, ei kauas pirtistä joka täyttää jonkinnäköisen krouvin tehtävää. Papiksi määrätään Paavali Lempelius, Andreaksen poika, syntynyt Lempäälässä, nykyisen Tampereen esikaupungissa. Oppinut mies, tuntuvasti aikansa keskitasoa parempi. Todennäköisesti hän on syntyisin ruotsinkielisestä perheestä (jos huomoidaan hänen koulutodistukseen liitetty maininta, ettei hänen äitinsä ollut ”alempaa säätyä”), mutta samalla täysin suomenkieliseltä seudulta. Vanhempansa ovat todennäköisesti uutterasti halunneet pojastaan tehdä hienoa miestä ja sen takia myös tehnyt lukuisia uhrauksia, kasvattaen hänet ankaralla kädellä melkein täydelliseen kylmyyteen. Lempeliuksen isä on kuollut nuorena, tai sitten Paavali on syntynyt iäkkäille vanhemmille – täysi-ikäisenä Paavali ei ole ollut isänsä kanssa tekemisissä. Paavali on hiljainen ja johdonmukainen, hänen empatiansa koko ajan pettää hänet, hän vaatii itseltään enemmän kuin toisilta. Åbo Akademin jälkeen hän tulee Tallinnaan, silloiseen Rääveliin, hyvää uraa ennakoivaan virkatehtävään Tallinnan tuomiokoulun rehtorina, josta heti vuotta myöhemmin erotetaan tuntemattomista syistä. Sen jälkeen hän menee juoksujalkaa naimisiin Catharina Wieck’in kanssa, joka on saksankielisen (luultavasti ei-aatellisen) kauppamiehen tytär Haapsalussa. He saavat myötäjäisiksi talon, jonka kanssa on heillä enemmän ikäävyyksiä kuin onnea.
Naimisiin mennessä on Catharina suurin piirtein 20, ei vanhempi (eli jo hieman kiirettä), Paavali noin 15-20 vuotta vanhempi (samoin jo kiirettä). Senaikaisen ääneen lausutun sopimuksen mukaan on Lempelius Catharinan isälle oikein hyvä liitto, koska suomenruotsalaissyntyinen pappi oli säädyltään parempi puoliso ala-asteisen saksalaisen kaupparatsun tyttärelle; – Catharina Paavali Lempeliukselle myös, koska korkeasta virasta erotetun kanssa ei olisi edes Catharinan perhe antanut silloin helposti sitoa. Sivuhuoneissa piilotteli joukko epämääräisiä kysymyksiä. Miksi Lempeliuksen täytyi mennä naimisiin heti erottamisensa jälkeen? Taloudellisen varmuuden saamiseksi? Jonkun hämärän suhteen takia, joka Tallinnassa oli tullut kohtalokkaaksi ja josta oli paettava? Vai nimeämättömien taipumusten takia? Miksi piti Catharinan isän naittamaan tytär juuri Paavalille? Oliko Catharinan luonne tai ulkonäkö poikkeuksellisen rujo? Vai oliko Catharina raskaana?
Yhden vuoden jälkeen, mistä ei ole minkäänlaisia tietoja (Lempeliuksen ja Catharinan asuen esimerkiksi Haapsalussa) vihitään Lempelius Reigin papiksi. Yhtäältä on se maanpakoon lähettäminen, toisaalta on Reigin viran taloudelliset edut hyvin vaikuttavat. Niin kuin ministeri joka lähetetään kunnianosoituksin suurlähettilääksi. Suuren ja kaikkiaalle näkyvän vallan käytävistä on Lempelius ikuisiksi ajoiksi etäällä. Myös hänen armoton luonteensa on lähettäjille tiedossa ja sellaiseen synninpesään kuin Pohjois-Hiidenmaa, on Lempeliuksen luonne kuin valettu. Kaikki täsmää. Kielitaidotkin ovat sopivat: jos hän viroa ei puhunutkaan, niin näihin aikoihin suomen ja viron kielet eivät olleet näin erilleen kehittyneet, ja Lempäälälle läheisten seutujen murteet ovat virolaisille murteille läheisiä aina näihin päiviin asti. Ruotsin kielestä puhumatta.
Lempelius on kova, viisas, ja naiivi. Valta ei pelaa hänen elämässään pääroolia, ja hänen kokemuksensa siitä ovat häntä pikemminkin hämmentäneet kuin kiihottaneet. Hämmennyskään ei ole oikea sana – hän ei ole tätä oikein ymmärtänyt, ennen, kun se häneltä on odottamattomasti riistetty.
Näinollen Reigin alkuvuosina hän tuntee kiusausta saattaa valtaansa voimaan, käyttäen kaikkia papille suotuja valtuuksia, – kuin yrittäisi kylvätä maanperään tuntemattoman siemenen, josta hän vasta äsken oli tullut tietoiseksi. Koko pettymyksensä ja raivonsa hän muuttaa kunnianhimoksi, jonkun ajan kuluttua rakentaa jopa toisen kappelin, vähän kauemmas, Kõppuun, laulavien hiekkojen taakse, jotta saisi viedä Herran Sanaa lähemmäs tälle Tukholmaan päin ulosvenytetylle niemelle, joka on täyteenahdettu huuhkajia. Kansa ei ota tuulta, täyttää velvollisuuksiaan kunniakkaasti ja varmaotteisella vieraudella, joka ei jää Lempeliukselle huomaamattomaksi. Läheisiä ystäviä hänellä ei ole, joku Catharinan sukulainen, joka asuu täällä Hiidenmaalla, on ikään kuin oma ihminen, pitkästyneet aatelisrouvat kutsuvat häntä kotiinsa, hän palelee heidän kanssa heidän tiloissa ja poistuu, hän ei ole ruotsalaisille eikä virolaisille eikä saksalaisille oma, – yhtä varten liian koulutettu ja korkeallaseisova, toiselle liian vieras ja vaativa. Suljettu ympyrä on vahva, mutta ei tappava.
Siihen aikaan Lempelius ei haluakaan osaksi Hiidenmaan ihmisiä, hän haluaa täyttää velvollisuuttaan. Tulla omaksi täällä – kenen kanssa? Talonpoikien kanssa? Hän on siitä paljon korkeammalla tasolla. Orjien kanssa? -?- Aatellissukuisten kanssa? Heille hän on liian intellektuaalinen ja liian matala, suhteet rajoittuvat kohteliaisuuksiin ja muutamaan metsälläkäyntiin. Hänen palkka on korkea, hänen elämä on turvattu, hänen väkivaltansa vaikuttaa talonpoikiin tehokkaammin kuin väkivallattomuus, mutta yhtä kaikki, tuloksia ei ole. Lempelius lamaantuu, – ensi alkuun huomaamatta, aistimatta, hän alkaa yhä enemmän liikkumaan metsässä ja merellä, maailmassa, johon hän aiemmin ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota.
Vaeltamiset eivät lievitä tunteita, hän vaistoaa nämä kulkiessaan puukatedraalien läpi, hän on tukossa, niin kuin katsoisi luontoa muurin takaa. Hän kadehtii salaa Catharinan itsestäänselvää, animaalista yhteenkuuluvuutta näiden huuhkajien, leivosten ja tuulien kanssa, hän ei pysty ymmärtämään, miksi hän oli kykeneväinen tuntemaan sitä, mitä Catharina tuntee, omilla synnyinsijoillaan, aikoja sitten. Tunteet ja tunteiden puute eivät jätä häntä rauhaan, hän vaeltaa ja vaeltaa, hän on pakotettu palaamaan metsiin aina uudestaan ja aika-ajoin hän kokeekin joitakin elämyksiä, joita hän mielessään hioo pyhäinjäännöstenkaltaisiksi muistoiksi, mutta aina kun hän palaa, on niiden taika haihtunut. Se valmistaa uudestaan Lempeliukselle hämmennystä, ja hän ei kykene hämmennyksen takaa nimeämään uutta tunnetta.
Catharina seisoo hänen vieressä kuin uloke, Catharina on jässikkä, rämeä-ääninen ja nauraa kuin ruutitynnyri. Pappilantyöt sopivat hänelle, mutta parin vuoden kuluttua hän alkaa päättämään lauseenloppujaan ahkerasti, ilman happamuutta: ”Haapsalussa oli toisin.” Se toistuu vaimenematta, abstraktisena kuviona. Heidän sänkyelämä on korrekti ja tylsä, joko liian nopea tai täysin epäonnistunut, Catharina suhtautuu siihen kylmästi, hänen rooli on joka tapauksessa vähäinen, – lapset syntyvät ja kasvavat, piiat kulkevat ovista sisään ja ulos. Muina aikoina on haudanhiljaista, jos ei lasketa meren ääniä ja tuulen äkillisiä puuskia kattojen reunuksia myöten. Todella yksinäistä ei täällä vielä ole.
Todella yksinäistä tulee – kymmenisen vuotta myöhemmin – kun hän tajuaa, että hänen opetuksensa ovat kansalle yhtä tarpeettomia kuin kreikan verbimuodot. Arkielämän tarkoitus, jonka hän oli tallinnanjälkeisten vuosien jälkeen kivuliaasti uudelleen löytynyt, katoaa taas – muuttuu väljähtyneeksi kuin hylkeen ihra, ja yhtä odottamattomasti kuin hän löysi itsensä erotettuna Tuomiokoulusta, hän löytää itsensä kuulumatta yhteen kenenkään kanssa. Ehkä ensimmäistä kertaa hän tuntee kaipausta Suomeen, jonnekin, jossa hänen ympärillä puhuttaisiin samalla tavalla kieltä kuin silloin kun hän otti ensiaskeleensa – jonnekin, jossa hänen ei tarvitsisi jatkuvasti olla puhumatta asioista, jotka juuri tietyllä ja toistumattomalla tavalla pyörivät hänen päässään ja juuri näin eikä toisin kuin hänen lapsuutensa Lempäälässä.
Näin hän ei halua tietenkään ajatella, asioita on liian paljon, äänetön tunne tekee hänet kipeäksi, hänen täytyy löytää kiertotie.
Hänen vaimonsa ei ole se henkilö, joka antaisi hänelle yhteenkuuluvuudentunnetta. Ystäviä hänellä ei ole. Ainoa, johon hän voi tukea, on, – keskellä näitä soita ja metsiä ja hyyppiä ja joutsenia ja hylkeitä – mikä tekee hänet Reigin papiksi, ja se on hänen äly.
Hänen täytyy pelastaa poikansa. Hänen on pakko antaa heille parempi koulutus kuin mitä nämä rannat tarjoavat. Siihen tarvitaan kotiopettajaa. Kotiopettaja hankitaan. Hän on Jonas Nicolaus Kempe.
***
Tämä riikinruotsalainen saapuu Reigiin sen jälkeen, kun hän on jättänyt Tarton Yliopiston ja vaimon Pärnuun.
Hänen sielussa on ahdasta ja hän on kiivas, mutta hän osaa käyttäytyä. Lempeliuksen luottamuksen hän saavuttaa nopeasti, hyvin pian pitää Lempelius häntä seuraajakseen ammattitehtävässä sekä ainoaksi mahdolliseksi vävyehdokkaaksi perheessä. Heidän keskustelunsa kiihottavat Lempeliuksen ajastaan irtilohjennutta mieltä niin voimakkaasti, että hän alkaa yhä vahvemmin kaipaamaan takaisiin jonnekin – hänen mieleen palautuvat kivestä katedraalit, koko heissä leijuva musiikki, korkea viisaus, kaikki, mikä tahansa. Hän ei pysty sitä vastustamaan ja matkustaa Suomeen. Ennen kuin lähtee pyytää piispan vihkimään Kempen sijaisekseen. Matkan tarkoitus – selityskirjeessä piispalle – on hakea kirjoja, ja viedä pojat Åbo Akademi’hin.
Juuri silloin löytää Kempe tien Catharinan tyhjään makuukammariin ja kammarissa tapahtunut tekee Catharinan valtaisan vaikutuksen. Intohimo syttyy niin kovaa, että se näyttäytyy käännynnäisesti, joskus intohimona, joskus täytenä väliinpitämättömyytenä, ja nämä täysin harhaanjohtavat Lempeliusta, kun hän vihdoin viimein palaa. Lempeliuksella on riittävästi tekemistä tunteidensa kanssa: odotetun puudutuksen sijaan matka pakottaa hänet kohtaamaan Reigin aivan uudessa potenssissa: hän tuntee fyysisesti näiden rantojen tyhjyyttä, niiden ihmisten järjenvastaisuutta. Catharinan olemusta ei kykene hän loppuun asti ymmärtämään – vaimo antaa seinästä takaisinkimpoavia vastauksia. Ollen aina loppuun asti kumppaninomaisesti vieras, ei ala hän erityisemmin Catharinalla päätä vaivaamaan.
Kempella on taas ikioma haava sielussaan, ja se on valta mikä Lempeliuksella on ja johon hän oli kämmeneensä kastanut. Lempelius ei pysty Kempen ajatusta tavoittamaan – hänen mielestään valtaa ei enää ole ja tämä Reigissä on jotain, jonka kanssa hän tulee suurenmoisesti toimeen ilman järkeään menettämättä.
Kempe ei tiedä minne kirvelyään kohdistaisi. Hänen on pakko juntata Lempelius maanrakoon, jotta hän voisi heistä kolmesta muodostuvassa maailmassa olla riittävän iso. Jo pelkkä Lempeliuksen katsominen hieroo hänen liivinnappejaan liian kivuliaasti. Joten hän alkaa kirjoittamaan valituskirjeitä. Vaimon on hän jo saanut. Tarvitaan enempää. Kempe kirjoittaa piispalle. Syytteet ovat usein perustettuja, koska Lempeliuskaan ei ole sokea asian laidalle, että täällä jumalan selän takia hänen toimiaan kukaan ei kontrolloi. Piispa reagoi valituksiin unisesti. Kempelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehtailla uusia valituskirjeitä. Niihin ei vaivauduta enää vastaamaan.
Joitakin aikoja kestää teatteria, täsmällisesti niin kauan kuin Lempelius jotakin sumun takaa epäilee. Silloin kun hän enää ei epäile, ei häntä Catharinan ja Kempen edesottamukset kiinnosta. Aika-ajoin hän raivostuu kylläkin, mutta kohtaukset menevät nopeasti ohi eivätkä tee kenenkään vaikutusta. Kempeen suhtautuu hän paradoksaalisella stoistisuudella: ”Sinä olet väärällä taitstelutantereella suhteessa minuun, eivätkä sinun aseesi toimi minuun.” Kempe yrittää kaikkensa, lopuksi polttaa päreiksi Lempeliuksen Kõppuun rakentaman kappelin, Lempelius hermostuu, mutta rauhoittuu viikossa – idea Kõpun kappelista kuin hänen exegi monumentumista on hänelle jo melko haaleata.
Tämä aika on yksinäisyyden huippua hänen elämässään, vaikka se ei tunnu siltä – ja sitä kestää kauan. Kotona hän on vieras, kotimaassa hän on vieras, kansat, joiden keskellä se asuu, ovat hänelle vieraita. Kipua hän ei tunne, lievitykseen hänellä ei ole uskoa.
Kuitenkin on hänellä kaikesta tarpeellisin – kyky kärsiä.
***
Catharinan hermot eivät kestä. Mies, jonka kanssa hän on naimisissa, ei osoita häneen minkäänlaista kiinnostusta. Mies, johon hän tuntee intohimoa, käyttää häntä hyväkseen. Paikka, joka on Catharinalle niin kauan ollut koti, muuttuu hänelle vankilaksi, hän haluaa ulos, ja hänellä ei ole ensimmäistäkään mahdollisuutta. Hän, joka on tuntenut heistä kolmesta vähiten olevansa yksin, alkaa pikkuhiljaa sairastumaan, ikään kuin hänen alitajuntansa veisi häneltä voimat, ettei hänen tarvitsisi kärsiä liikaa. Hän alkaa juomaan, – paljon myöhemmin, kun hän jo kerjää viinaa kylästä, suorittaa hän humalassa kokonaisen listan tekosia, joidenka kaikkien tarkoitus on kiristää Lempeliuksesta edes jonkinnäköisiä tunteita. Kun ihmisiä on läsnä, yrittää Lempelius häntä toverillisesti nuhdella. Lopulta, mutaan vajonneena, keksii Catharina, millä hän kykenee loukkaamaan Lempeliusta kaikkein eniten, ja keskellä erästä perheriitaa hän haukkuu häntä silmiin suomalaiseksi huoraksi, suomalaiseksi rakkikoiraksi ja suomalaiseksi … mikä oli se kolmas?
Lempelius lyö häntä lujaa, ja kaatuu yhtäkkiä kivusta itse. Hän on jotakin tajunnut, ja se on ensimmäinen kerta, kun hän ylipäätään tuntee selkeätä, selkeästi rajattua tunnetta.
***
“Minä kierrän kehää, niin kuin ihminen, joka aina äidinkielellään laskee.
Niinpä minä merenrannalle kävelin, ja horisonttia katselin – nähdäkseni vastarantaa, jotta minä ymmärtäisin, mitä minä olen tehnyt väärin. Mutta horisontti oli yhtä ääretön niin kuin aina ja hämmennys valtasi mieleni. Jospa minulta olisi tämä otettu, minulla olisi helpompaa. Mutta minä olen joutunut ottamaan sen itse itseltäni, ja sen takia tätä minä en pysty kestämään.
Niinpä minä rakensin itselleni laivan, mutta omaa rantaa pidemmälle en ikinä seilannut, vaan kolusin näitä rantoja täällä – katsellessani äärettömyyttä, niin kuin mitään vastarantaa ei missään olisi. Minä tiesin, että jossain se oli, mutta tieto oli tietoa, ja vastaranta heijastui minuun niin kuin fata morgana eli harhainen kuva, jota ei ollut muualla kuin minun päässäni.”
***
Lempeliuksen, Kempen ja Catharinan kolmio ammentaa voimansa täydellisestä eristäytyneisyydestä. Ympäristö on niin vaihtoehdoton, että mikä tahansa voi siinä sisällä pyöriä ihan niin ikään kuin suomalaisissa pääsiäisruoissa.
Eristäytyneisyys.
***
Lempeliuksessa tapahtuu täyskäännös. Kykenemättään ratkoamaan kysymystä yhteenkuuluvuudesta tai yhteenkuuluumattomuudesta, unohtaa hän sen, hyväksyy, ohittaa, – jonka jälkeen hän alkaa veljeilemään rantakansan kanssa, yllättyen, kuinka paljon viisautta nämä alkeelliset oliot ovat kykeneväiset hiljaa sisältämään. Lähetystyöntekijä ei vaihda uskontoa, mutta muuttuu kansalle läheisemmäksi, hän ei tuomitse heitä enää tallinnalaisen järjen mukaan, vaan elää heidän tavoissa, toiveissa ja kohtaloissa. Ja näin ollen, kun hän lopulta täysin näkee Catharinan ja Kempen suhteen, ei häiritse se häntä paljon ollenkaan.
No miksi ei häiritse. Aina välillä. Nuhdellen Catharinaa, ja kuullen epämääräisiä vastauksia, menee hän pappilaan takaisin ja yrittää unohtaa asian. Tämän taidon hän on omaksunut nykyiseksi ajaksi erinomaisesti.
***
Yksin jäävät tähänastiset voittajat, Catharina ja Kempe, ja kumpikin erikseen.
Catharinan intohimo ei jätä häntä rauhaan: hänen kehonsa vaappuu kuin viimeinen hengenveto ennen vanhentumista. Edes miehelleen kostamaan hän ei kykene, sillä Lempeliusta ei tavoita mikään. Kun hän yrittää hänessä herättää syyllisyyttä, heittäen menneisyyden tapahtumia kuin luita koiralle, Lempelius ihmettelee aidosti – milloin tämä tapahtui, minä en muista mitään? Tai sitten muistaa aivan toisin. Catharinan raivo ja viha paisuvat, hän menettää unen ja muuttuu heräillä ollessaan puolitajuttomaksi, ja vaeltaa aaveena pitkin pihaa.
Kempe ei vapaudu haavastaan, Catharinan kanssa hän siitä ei voi puhua, Lempelius ei kuuntele häntä. Kontaktia Kempen kanssa Catharinalla ei ole, niin kuin on olemassa hänen kunnioitus aviomieheensä. Kempen kanssa on vain eläimellinen vietti, joka on yhtä repivä kuin on nautinnollinenkin.
Ja tätä kestää vuosia.
***
Tämän hiljaisen elämän pilkkovat huhut heidän elämästä, jotka hitaasti alkavat kiirimään Tallinnaan. Tähänastinen vaitiolo vaihtuu valppauteen, – miten ihmeessä, me olemme lähettäneet papin kansan sekaan, ja mikä on tulos? Pikkuhiljaa perustetaan komissiot, etsitään todistajia, mielenkiinto herää ja herättää lisää mielenkiintoa kuin kyykäärmeet jotka hitaasti ilmestyvät aittojen alta. Tunnistuksia ja pseudotunnistuksia sekoittuu puhumattomuuteen. Catharina pelästyy, – Kempe näkee ensi alkuun mahdollisuuden Lempeliuksen kaatamiseksi koittuneen, mutta pelästyy itsekin nopeasti hurskaaksi, jonakin hetkenä jopa pohtii Lempeliuksen kanssa olisiko hänen kenties viisaampaa palata Pärnuun, vaimon luo. Lempelius, kuultuaan Tallinnan-ääniä palautuu itsekin raittiille linjalle ja miettii, pitäisikö hänen jotenkin puolustaa perheensä kunniaa. Todistuksensa tutkintakomissiolle ovat läpisekaisin Tallinnan- ja Reigin-hengessä, kaksi maailma ovat ryhtyneet hallitsemaan yhtä aikaa ja hän heilahtaa jyrkästi.
Asiaa päätetään tutkia tarkemmin. Kuin varkaat ymmärtävät Catharina ja Kempe, että asiaa ei anneta kauan olla, he päättävät paeta niin kuin talonpojatkin kirkon säännösten edestä, luullen, että heidät jätetään yhtä lailla rauhaan niin kuin talonpojatkin. Tallinnassa on taas jotakin muuttunut, heidän päämäärä on vain tavoittaa syylliset ja parin vuoden sisällä se tapahtuu. Lempelius on neuvoton, tuomioistuimelle Tallinnassa hän ei kykene sanomaan paljon mitään järkevää, luisuu kuin kala kädestä, viime hetkellä antaa heidän tehdä päätöksensä. Tuomio on poikkeuksellisen ankara, niin kuin politiikassakin syntipukkien etsintöjen aikaan, eikä Lempeliuksen asemasta ole heidän pelastajaa. Catharinan ja Kempen mestaus viedään toimeen käytännössä välittömästi päätöksen jälkeen, ilman valitusoikeutta, ylinopeasti, niin kuin täytettäisiin joitain numeroa.
Lempelius alkaa vasta nyt moukaroivien tunteiden läpi hän alkaa ymmärtämään, keitä olivat nämä ihmiset. Kuka oli Catharina? Velvollisuudentunteinen, huonokäytöksinen nainen, joka ei osannut mitenkään hallita elämää Lempeliuksen vaikeastitavoittamattomuuden lomassa. Luonteensa ymmärtäminen musertaa Lempeliusta entisestään, hän on löytänyt empatiakyvyn. Ja tähän asti tulleena, ja kaiken maksaneena, maksaa tämän löytyminen hänelle hinnan, jota hän ei enää kykene maksamaan.
Hän löytää rauhan, hän löytää kontaktin itsensä kanssa, mutta hän menettää pikkuhiljaa älyn, vaipuu uniin ja mielikuvavirtoihin, joita yhä uudet ja uudet tutkintakomissiot yrittävät vieläkin riepottaa. Lopuksi, kun hän on jo täysin maailmasta irtaantunut, hänet jätetään rauhaan. Hänen älynsä on silloin täysin valkoinen ja pehmeä, niin kuin auringossa lämmennyt villa.
Yhdestä hänen pojastaan tulee Hiidenmaalla räätäli, joka kauan-kauan Lempeliuksen kuoleman jälkeen yhä käy oikeutta Haapsalusta myötäjäisiksi saadun talon takia.
Libreton esipuhe. Jüri Reinvere 2002 ©